UK-puiston ruskavaellus 6. - 11.9.2020

Reissuauto. Kuka ajaa punaisella jaguaarilla...

Tämän vuoden osalta on jo useampi reissu jäänyt tekemättä syystä ja toisestakin. Siitä on muutama vuosi, kun olen viimeksi ollut vaeltamassa ruska-aikaan, mutta tänä vuonna siihen tuli mahdollisuus. Koska puolisoni kuntouttaa edelleen kättään kesäisen lapaluun murtuman seurauksena, ei vielä voitu ajatellakaan että käsi olisi reissu- tai rinkankantokunnossa vielä tässä vaiheessa. Pyysin vaelluskaveriksi äitiäni, joka on myös paljon vaeltanut Lapissa ja häneltä löytyvät kaikki tarvittavat varusteet. Minä lupasin kantaa teltan. Autojunassa oli sen verran ruuhkaa, että emme saaneet autolle junasta paikkaa. Niinpä päätimme vuokrata auton Rovaniemeltä. Pikkuautolla kulkeminen antaa enemmän vapauksia, kuin bussilla paikasta aa paikkaan bee kulkeminen. Punainen huyndai herätti päässäni 70- luvun biisin soimaan korvamadoksi asti. Jee jee, Jerry Cotton!

Reissua edeltävät yöt nukuimme junassa ja Wilderness hotel Muotkan majalla, joka sijaitsee noin 5 kilometriä Suomen Ladun Kiilopään paikasta.

Hotellin pihamaan näkymä

Sunnuntai 6.9.

Kiilopäältä Suomunruoktun autiotuvan pihamaalle. Matkaa päivälle tulisi lähemmäs 15km. Lähdimme matkaan 10.00 ja perillä tuvan pihalla olimme 17.15. Lämpöä oli aamulla +10 ja päivällä lämpötila nousi jonnekin +14-15 asteen tienoille. Polku oli hyvin pitkälle nousujohteista ja leveää kaksiuraista ja kulki keskellä värikästä tunturikoivikkoa. Värikästä koivikkoa ja maaruskaa näkyi kaikkialla. Pidimme taukoa Niilanpäällä olevalla päivätuvalla, joka on minulle tuttu ennestään Eräkarkun talvivaellukselta.

Myös loppumatkasta tulisin seuraamaan samoja polkuja, mitä talvella 2015 eräkarkkulaisten kanssa. Mutta muuten tämän vaelluksen polut ovat minulle täysin uutta ja ennenkulkematonta, vaikka tänne on suuntautunut jo kaksi vaellusta aikaisemminkin. Tämä kertoo siitä, että UK-puisto on laaja ja sinne voi sukeltaa monesta eri suunnasta ja löytää uusia polkuja tallattavaksi. Aina voi jättää jotain myös seuraavalle kerralle.

Alkumatkan värikästä maisemaa

Lounastauon pidimme Suomunlatvan laavulla ja vieläpä mitä parhaaseen aikaan. Nimittäin satoi juuri sen ajan, mitä lounastimme. Matkaa jatkoimme auringonpaisteessa. Kohta kuitenkin alkoi sataa uudelleen ja pidimme sadetta hetken ison puun suojassa. Sain siinä odottaessa vaihdettua sadehousut jalkaan ja rinkka sai ylleen sadesuojan. Pian tunturikoivikko jäi taakse ja edessä oli selvä metsä. Muutaman kilometrin jälkeen saavuimme Suomunruoktun tuvalle, jonka pihamaalla oli jo muutama teltta. Iltaa myöten tuvan pihamaalle kasvoi oikea pieni telttakylä. Vaeltamassa on muutama muukin mikä oli ihan odotettavissa. Tälle päivälle ei osunut eläinhavaintoja eikä pahemmin lintujakaan.

Maanantai 7.9.

Suomunruoktulta Tuiskukurun autiotuvan pihamaalle. Matkaa tulee myös tälle päivälle noin 15km. Lämpötila pysytteli samana mitä eilen, aamulla taas +10 astetta. Lähdimme matkaan 9.45 ja perillä Tuiskukurulla olimme noin 19.50. Aamulla kuukkelit pyörivät teltan luona ja tuvan luona rapisteli yksi sopuli. Oli kiva tehdä näitä mukavia havaintoja heti aamusta alkaen. Aamu oli sumuinen, mutta aurinko pilkahti pilvien raosta. Makuupussi sai yön jälkeen hieman kuivahtaa tuvalla. Sen verran oli kosteaa. 

Sumuinen aamu Suomunruoktulla

Minä asun Suomunruoktulla

 

Kuukkelin aamutervehdys

Tämän päivän polku erkani kahteen vaihtoehtoiseen  kulkureittiin. Valitsimme reitin, joka lähti Aitaojan kohdalta myötäilemään jokivartta ja kulki Vintilätunturin pohjoispuolelta. Tämänpäiväinen polku oli huomattavasti eilistä hankalakulkuisempaa ja raskaampi kulkea. 

Aitaojalta lähti kaksi vaihtoehtoista polkua

Valitsimamme polku osoittautui hyväksi valinnaksi, sillä jokivarsi oli kaunista ja kuljettuamme päädyimme kivikkoisempaan paikkaan, jossa kohisi pieni koski. Joenuoman toisella puolen oli suota ja syksyn väreissä loistava suo oli kauniin oranssi.

Vain muutaman sadan metrin jälkeen pysähdyimme katsemaan ympärillämme ja silloin kivikossa vilahti jokin. Otus osoittautui oikein esiintyjäksi, sillä tämä kärppä näytti olevan selvästi tottunut kulkijoihin. Se pomppi sinne tänne jääden välillä haistelemaan ilmaa ja esiintymään.

Tämä veijari innostui esiintymään

Aikanasa pompittuaan ja esiinnyttyään kameralle kärppä katosi omille poluilleen. Jatkoimme matkaa ja odotimme jo kovasti lammen vierellä olevalle laavulle tuloa, jossa olisi tarkoitus syödä lounasta. Aurinko paistoi ja edelliset laavulla lounastavat jatkoivat juuri matkaansa. Laavu oli oikein kauniilla paikalla ja houkutti kovasti jäädä siihen vaikka koko loppu ajaksi. 

Näkymä Salolamme laavun luota

Matkaa oli kuitenkin jäljellä vielä useampi kilometri. Jäin kuitenkin miettimään kuinka joskus voisi tehdä vaelluksen ja vaeltaa laavulta laavulle ja tulipaikalta toisille ja ohittaa tuvat kokonaan. Jos jotain pitäisi päästä kuivattamaan, sen voisi tehdä keskellä päivää kun tupa tulee vastaan. Välillä ehti tuntua jo siltä, että Vintilätunturit vain jatkuvat ja jatkuvat. Oli jo myöhä, kun saavuimme tuvalle. Täällä ei ollut kuin muutamia ihmisiä, mikä yllätti vähän sillä eilen tuvan ympäristössä oli niin paljon muitakin. Minne kaikki olivat menneeet? Söimme iltaruoan tuvan lämmössä.

Illalla joelta nousi kylmää sumua ja yöstä tuntui tulevan kylmä. Teltan kosteus oli jäätynyt vähän hileiseksi kuuraksi. Oli jo pimeää kun viimein pääsimme telttaan ja nukkumaan.

Tiistai 8.9.

Tämän päivän matka kulkisi Tuiskukurun tuvan pihamaalta Luirojärvelle. Matka on edellisiä päiviä lyhyempi, vain 8km. Se sopii hyvin tähän väliin eilisen pitkän päivän perään. Aamulla oli jälleen +10 astetta lämmintä ja vilpoinen tuuli. Pääsimme lähtemään matkaan vasta klo 10.20 ja perille Luirolle pääsimme 16.30. Söimme myös aamupalan tuvan lämmössä. Tällä reissulla ei enempää tullut tuvissa käytykään.

Tuiskukurun tuvan piha loistaa ruskan väreissä

Polku oli leveää ja hyväkulkuista. Siitä huolimatta matka taittui hitaasti ja väsyneesti. Metsä harveni matalammaksi tunturikoivikoksi. Koivikossa lenteli tikka, josta ei meinannut päästä ottamaan kuvaa. Mukanani oli vain pieni pokkarikamera, joten kuvauskohteen piti olla melko lähellä, mutta kotona vasta huomasin, että sain kuin sainkin tikasta kuvan. 

Pohjantikka

Yksi mihin tuli kävellessä kiinnittettyä huomiota, oli se, ettei polkujen varrella ollut pahemmin isoja kiviä tai kaatuineita puita, joiden rungoille olisi voinut jäädä istuskelemaan. Useat tauot piti pärjätä ilman kivi- tai runkopalvelua.

Ja kun sellainen kivi tai runko tuli vastaan, tuli se usein sopivaan aikaan. Välillä on mukava istahtaa ilman, että tarvitsee ottaa rinkkaa pois selästä.

Kaatunut puu tarjoaa mukavan penkin

Paikoin vähän kivisempää

Polku oli alkumatkasta koko ajan vain noussut ja noussut, kunnes se laskeutui vähän ja saavutimme leveän kahlaamon. Kahlaamon yli oli menty monesta kohtaa ja sen pääsi ylittämään niin monesta kohtaa, että kahlaamon toisella puolella olimmekin kadottaneet polun.

Pienen hortoilun jälkeen selkeä polku kuitenkin löytyi ja sukelsi taas metsäisemmälle osuudelle. Sen jälkeen kulku olikin pelkkää laskeutuimista useamman kilometrin ajan. Lopulta vastaan tulisi uusi kahlaamo, jossa pitäisi ottaa varmuuden vuoksi vaelluskengät pois ylityksen aikana.

Luirojoki ja Sokosti

En ole ennen saapunutkaan Luiron tuvan luoksen tämän kahlaamon kautta tai tästä suunnasta. Luiron tuvan pihamaalla oli järven puolella pystytettynä useita telttoja. Pihamaa on kuitenkin laaja, sillä tupia on useampia ja kaiken keskellä on myös sauna. Löysimme teltalle paikan tuvan metsäisemmältä puolelta, söimme ja odottelimme samalla saunan lämpiämistä.

Luirojoen kahlaamo

Olihan se kiva päästä kolmen patikointipäivän jälkeen saunaan istumaan ja hiuksia pesemään. Kylmä järvivesi ei houkutellut minua pulahtamaan. Saunan jälkeen ehti mainiosti syömään vielä uudemmankin kerran. Suomen Ladun opas tuli tervehtimään ja kysymään kuulumisia ja sitä miten aluetta voitaisi parannella. 

Keskiviikko 9.9.

Tänään edessä oli pitkä kävely Luirolta aina Palovankajokivarren tulipaikalle asti. Matkaa tulisi noin 14km. Yö Luirojärvellä oli ollut lämmin. Pitkän matkan ja vähemmän helpon polun takia lähimme liikkelle aikaisin. Pääsimme polulle 8.40 ja olimme illalla tulistelupaikalla 19.30. Vähän jännitti, sillä tälle päivälle oli luvattu harmaata ja sateista keliä, mahdollisesti yhtäjaksoista sadetta koko päiväksi. Ylitimme  ensin saman Luirojoen kahlaamon kuin eilen ja kahlaamon jälkeen otimme uuden suunnan. Lähdimme kävelemään Luirojärven läntistä rantaa myötäilevää polkua pitkin.

Kohta alkoi pieni sade ja vaihdoin sadehousut jalkaan. Kohta sen jälkeen muitakin patikoitsijoita kulki jo ohitsemme.

Luirojärven läntistä rantaa

Luonnontaidetta

Tämän päivän polut kulkivat suolla ja sitten mäntymetsissä ja jokivarsilla. Luirojärven luoteisrannalla on suuri ja laaja suo, jonka läpi oli kuitenkin muodostunut selvä kulku-ura. Ennen suolle menoa pidimme jo ensimmäisen evästauon. Aivan märimmästä kohtaa ei päässytkään, vaan piti tehdä pitkä koukkaus toista kautta. Suo oli kauniin värinen.

Aamupäivän jälkeen sade lakkasi ja aurinkokin alkoi paistaa. Loppupäivästä tuli oikein aurinkoinen ja mukava, eikä enää satanut uudelleen. Seuraavalle vesipaikalle olikin matkaa ja oli pidettävä toinen evästauko ennen lounaan valmistamista. Kartalla olevat merkit pienistä lammikoista eivät pitäneetkään paikkansa, sillä vettä niissä ei enää ollut, jos oli joskus ehkä ollutkin. 

Myös toisaalla UK-puistossa on samanlaisia "lammikoita" joissa kaikissa ei vettä olekaan. maantiekurun varrella oli useimmissa vettä, mutta vastaan tuli sielläkin muutama vedetön lampi.

Mustia kiviä, mutta ei vettä

Mustista kivistä tuli väkisinkin vähän Mordor mieleen. Mutta mustien kivienkin maisema oli omalla tavallaan kaunista. Onkohan tässä joskus ollut vettä vai onko tässä vain ajoittain vettä?

Poluilla tuli yllättävän vähän kulkijoita vastaan, vain muutama koko päivän aikana ja samoin vain muutamia muita tuntui kulkevan meidän kanssamme samaan suuntaan. Vaikka koko UK-puistossa olisi kulkenut parhaillaan useampi tuhatkin ihmistä, hyvinpä erämaan polut nielaisevat pienen kulkijan syövereihinsä, kun muista ei pahemmin matkalla mitään näy eikä kuulu.

Lounastaukoa pidimme Palovanganojan luona. Vasta jatkaessamme matkaa huomasimme, että kartassa oleva varsinainen tulipaikka oli vasta pari sataa metriä sen paikan jälkeen, jossa olimme taukoilleet. 

Loppumatkasta polku kulki pitkään jokivartta myötäillen metsässä. Saavuimme viimein Padagovan tulipaikalla, jonne muutama kävelijä oli jo telttansa pystyttänyt vähän ennen tulipaikkaa. Me jatkoimme vielä tulipaikan ohitse ja löysimme teltalle paikan keskeltä jäkälikköä.

Illalla satoi. Yöllä kuu valaisi pimeää metsää, kun jouduin muutaman kerran kömpimään teltasta ulos. Yö oli sen verran kylmä, että kokeilin ea-laukusta löytyvää termopeitettä. Aamulla totesin, että makuupussini oli pinnasta kauttaalta märkä. Jos se johtui termopeitteestä, idea ei ollut hyvä.

Torstai 10.9.

Tulipaikalta olisi tarkoitus patikoida tänään Lankojärven kautta Rautulammelle. Matka olisi noin 12km. Pääsimme lähtemään polulle noin 9.30 ja perillä Rautulammella olimme 18.45. Aamulla oli tyyntä, joten teltta jäi erittäin märäksi kun se pakattiin. 

Suurimaksi osaksi tämän päivän polku oli helppokulkuista. Heti alkukilometrien jälkeen saavuimme paikalle, josta tiesimme sillan olevan rikki ja ihmiset ovat etsineet vaihtoehtoista mahdollisuutta ylittää kapea joki. Kahluupaikan yläpuolella vesi jyrisi runsasvetisessä uomassa, mutta alempana joki leveni. Kahluupaikka oli lyhyt eikä kovin syvä. Vain 50 metriä kahluupaikan jälkeen Palonvankaoja yhtyy jo leveämpään Suomujokeen. Jäimme siis Suomujoen itäpuolelle jatkamaan kävelyä, kunnes vastaan tulisivat karttaankin merkityt kahlaamot.

Siltaa ei enää ole

Tästä pääsi kahlaten yli

Seuraavat kilometrit taittuivat nopsaan. Lopulta sopiva taukopaikka houkutteli syömään eväitä ja keräämään voimia.

Yllättäen kahlaamo kuitenkin tulikin paljon aikaisemmin kuin olimme ajatelleet. Pääsisimme matalasta kohtaa kahlaamaan Suomujoen länsirannan puolelle, josta ei olisi enää kovin pitkä matka Lankojärven tuvalle, jonka pihalla olisi tarkoitus pitää pitempi lounastauko.

Etelän suunnasta tullessa Lankojärven tuvalle ei pääse Lankojärven itäpuolelta. Tämä meille selvisi kun polku näytti ensin ajatuvan suoraan tuvalle, mutta matkan katkaisikin  kaislikkoinen vesi. Oli pakko peruuttaa ja kiertää Lankojärvi.

Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Tarkoituksena oli kuivatella tuvan pihalla kostuneita makuupusseja ja muita tarvikkeita. Telttaa en alkanut kuivattaa. Teltan sisäpohjan sain iltaisin kuivattua tarpeeksi hyvin pyyhkeellä. Se oli riittänyt aivan mainiosti. Kesken lounaan kokkauksen alkoikin yhtäkkiä sataa. Tuli kiire hakea tuulessa kuivuvat tavarat tuvan sadelipan alle suojaan. Satoi ja paistoi yhtäaikaa. Onneksi tarvikkeet olivat ehtineet kuivua.

Lankojärven tupa

Olen kerran aikaisemmin ollut Lankojärven tuvalla ja kulkenut polkua, joka lähtee täältä Rautulammelle, mutta silloin oli talvi (vuonna 2015). Kesäinen piha ja polut ovat aivan jotain muuta kuin paksujen lumien peittämät polut ja hiihtourat.

Sade loppui sopivasti, kun jatkoimme matkaa. Saimme pitää reilun mittaisen tauon ja koko ajan sateen aikana paistoi myös aurinko. Tummempi pilvi kulki selvästi tuvan toiselta puolen ja jätti muun maiseman kylpemään aurinkoon.

Iltapäivä kallistuu kohti iltaa

Rautulammella aikaisemmin ollut päivätupa oli palanut viime vuonna kevättalvella ja sen tilalle oli tuotu telttakankainen sääsuoja. Ehdin silloin talvivaelluksella viettämään iltaa myös nyt jo palaneessa päivätuvassa, josta oli vain hiiltynyt kasa jäljellä. Ilta-aurinko värjäsi ruskan puut kauniiksi.

Perjantai 11.9.

Jos useana yönä taivas oli ollutkin aivan pilvinen, oli tämä yö kirkas ja selkeä. Tähdet näkyivät selkeästi mustaa vasten. Revontulia ei näkynyt. Niitä ei ollut tarjolla tällä matkalla lainkaan. Aamuyöstä alkoi kova tuuli ja kuuntelin riekon omalaatuista ääntelyä. Söimme aamupalan sääsuojalla tuulelta piilossa. Pääsimme patikkapolulle jo klo 8.50 ja olimmekin sitten perillä Kiilopäällä 14.50. Tälle viimeiselle päivälle kertyisi matkaa noin 11 km.

Telttapaikka Rautulammen luona

Rautulammelta oli ensin useampi kilometri pelkkää nousua ylös avotunturille. Sieltä näkyi kauas joka suuntaan. Oli mahtavaa päästä avotunturiin. Se oli jotain mitä ei ollut tällä vaelluksella vielä oikeastaan ollutkaan. Alkumatkastakin oltiin tunturikoivikon keskellä ja avotuntunturia oli kovin lyhyt pätkä. 

Rautulampi ja puut kuin tikkarit

Jos olimmekin tähän asti kävelleet tiiviisti poluilla eikä polun vierelle oikein ollut päässytkään, niin nyt siirryimme kovalta ja kiviseltä polulta pehmeämmälle tunturijänkälle kulkemaan ja kengät tuntuivat saavan siivet kantapäihin, niin kovaa pääsimme etenemään. Olin omassa elementissäni. Niin paljon tällä vaelluksella oli päässyt kävelemään kangasmetsässä alhaalla jokivarrella. Niin mahtavaa onkin aina nousta ylös ja vielä vähän ylemmäs ja nähdä kauas. Vähän ennen päivätupaa vastaamme alkoi tulla maastopyöräilevää väkeä. Hullua hommaa ajaa polkupyörällä tunturissa ja joutua kuitenkin taluttamaan sitä kivikoissa.

Kohta saavuimme Niilanpäälle ja siellä päivätuvalla pidimme lounastaukoa. Viimeiset kilometrit kulkisimme samaa polkua, mistä patikkamme sunnuntaina alkoi. Tai niin ainakin melkein. Putkahdimme lopulta kuitenkin puistosta ulos eri parkkipaikan kautta, mitä lähtiessämme. Tältä parkkipaikalta oli Kiilopäälle matkaa vielä puolisen kilometriä, jonka kuljimme autotien viertä. Autotien reuna oli täynnä autoja parkissa. Väkeä oli saapunut Kiilopäälle viikon aikana huomattavasti lisää. Oli mukavaa saada vaellus päätökseen ja todeta, että omin jaloin käveltiin koko matka.

Kaikki viisi yötä tuli nukuttua teltassa. Joskin tämä teltassa "nukkuminen" on joka kerta samanlaista. Vaikka kuinka väsyttää, niin ei aina kuitenkaan nukuta. Lämpeneminen ottaa ihan liikaa aikaansa ja herätykset ja teltan ulkopuolella pakolliset käynnit rasittavat. Tämän vaelluksen jälkeen tuntuukin jaloissa se tyypillinen vaellusrasitus, joka niissä kuuluukin noin 75km patikoinnin jälkeen tuntua. Tämän vaelluksen kohokohta oli ehdottomasti maantaina kameralle suosiollinen kärppä.

Meillä oli lauantaina vielä hyvää aikaa viettää aikaa hotellilla ja Saariselällä, sillä juna Rovaniemeltä lähtisi vasta illalla, yötä myöten etelään. Ehdimme käydä kaupassa ja Kaunispään huipulla syömässä lohikeittoa. Paluumatkalla pysähdyimme Sodankylän A la Riestoon syömään kalapizzaa. Pizzerian yhteydessä on  Alarieston galleria, ölyvärimaalauksia ja muita töitä Lapin maisemista. Vuokra-auto osoittautui mukavaksi kulkupeliksi.